Attuning for alignment and aesthetics in pedagogy

After half a year´s blogging silence I´m in the blogosphere again :).  I haven´t been inactive, be sure, but interacted with my ingenious student teachers (what a rich resource they really are) and teacher trainer colleagues (a 40 people´s diamond of expertise), and tried to keep my creative mind awake by writing papers with my great and enthusiastic friend and co-bricoleur,  Micheal Sean Gallagher. Huge thanks to all of you.

The first writing job was the paper for  Network Learning Conference (NLC) in April and the second  the forthcoming article (in October)  in Futura Journal.  The NLC paper focused on field activity and learning in the open in the context of Pedagogy of Simultaneity (PoS), and the Futura article goes forward from basics of PoS to make explicit activity side of learning among simultaneous reality layers of modern and future times, i.e. aesthetic alignment and literacy.   Contents of both of these writings ware chatted and recorded for open audiences in a conversation we (Michael and I) had on 19th of May.

This discussion is, I feel, a marvelous  example of process over outcome approach we try to put into practice in all our endeavors to develop and train the Pedagogy of Simultaneity and learning in the open.  And yes, it is a living event containing besides grant “explanations” or “narratives” and sprouting ideas, rough and lousy bubbling as well. We cannot be more than we are, and still we are growing up all the time :).

Posted in Uncategorized | Leave a comment

Läsnäolon ontologiaa

Olen jo aiemmissa postauksissa katsellut samanaikaisuuden pedagogiikan ontologiaa niin paikan, ajan kuin läsnäolonkin näkökulmista.  Palaan vielä “läsnäolon ontologiaan”.   Sosiaalinen läsnäolo (tai sen puute, joka on läsnäololaatu poissulkevuuden, ei-läsnäolon kautta) ikään kuin säteilee paikoissa ja ajoissa, joissa olemme. Läsnäolon sosiaalisuus viittaa siihen, että inhimillisesti olemme olemassa vain sosiaalisen toiseuden, vuorovaikutteisen vastakaiutuksen (responsiveness) kehissä (ks. esim. Minä sinussa). Tulen siis minäksi sinun kauttasi ja teidän vastakaiuissanne.

Sosiaalinen läsnäolo on jatkuvasti vaikuttava energia.  Se läpäisee liikkumisemme ja olemisemme paikoissa ja ajoissa. Läpäisevyys (pervasiveness) on sosiaalisen läsnäolon ontologinen laatu.  Tarkastelen tätä läpäisevyyttä  meemin ja tarjouman (affordanssin) käsitteiden avulla.

Läpäisevyys sosiaalisen läsnäolon laatuna voidaan ymmärtää meemiksi. Se pukeutuu ja tunkeutuu jollakin tavalla kaikkiin hetkellisiin ja pitkäkestoisiin tapahtumiin ja tilanteisiin.  Memeettisessä mielessä läpäisevyys on itsen tuntemista toisissa. Sosiaalisen läsnäolon läpäisevyys -meemi julkaistuu huomaamisen ja huomaamattomuuden, hyväksynnän ja torjunnan sekä tärkeänä pitämisen ja mitätöimisen jännitteissä. Ne läpäisevät aika-paikkamme ja peilaudumme ihmisinä niissä.

Edellä kuvattuja jännitteitä voidaan pitää myös sosiaalisina tarjoumina. Sosiaalisen läsnäolon  huomaamisen-huomaamattomuuden, hyväksynnän-torjunnan ja tärkeänä pitämisen-mitätöinnin jännitekenttä on tarjoumakokonaisuus (affordance set).  Aikapaikat, joihin osallistumme, mahdollistavat asettumisemme niihin  sen mukaan, millaisen sosiaalisen läsnäolon kentän kohtaamme.

Posted in oppiminen, pedagogiikka | Leave a comment

Ajan kanssa

Aika on, aikaa on. Se on tavallaan itsestään ja itsessään. Sitten se ilmestyy jostain tietoisuuteen ja koettavaksi. Lineaarinen aika on länsimaalaiselle tutuin menneestä nykyisyyden kautta tulevaisuuteen suuntautuvana jatkumona. Ajan lineaarisuus tulee erityisesti kellosta, mitattavasta ajasta. Kelloaikaa ei voi kääntää taakse- eikä eteenpäin, se on sitä, mitä se on; paitsi rationaalisella sopimuksella – kesä- ja talviaika.

Itse asiassa on aika jännittävää, että sopien aikaa voi kääntää. Ehkä aika ei sittenkään ole (vain) lineaarista?  Tai ehkä se on jotain muuta kuin eteenpäin suuntautuvaa? Kokemuksellisesti, elämänkierrossa, on toistuvuutta. Tulee kesä, loma, marja-aika, juhlat jne.  Jotkut asia- tai tunnesisällöt  purskahtavat esiin uudelleen aika-ajoin.

Toistuvuudessaan aika on syklistä. Viestintäteknologia on tuonut näkyväksi kolmannen aikalaadun, pisteellisen ajan.   Viesti, tilapäivitys, kuva, tarina, työtehtävä jne.  ovat asynkronisesti, eriaikaisesti tietoverkossa. Ne ovat kokemuksellisiä aikapisteitä, joihin voi hypähtää silloin kun haluaa tai voi, ja ne voivat myös pulpahtaa esiin omista ajoistamme riippumatta. Lineaarisen ja syklisen ajan rinnalla on olemassa pisteellinen aika. On se toki ollut olemassa ennen kommunikaatioteknologiaakin – vaikkapa tuttavan moikkaamisena kadulla,  havaintona kävelylenkin lomassa, ostoksilla  jne. – mutta viestintäteknologisoitunut elämä on tehnyt sen huomattavan arkipäiväisemmäksi.

Neljäs aikaa kuvittava tekijä on kesto.  Itseasiassa jo ilmaisu  edellä siitä, että aikaa on, kertoo kestosta.  Toisaalta täytymme ajasta – sitä tuntuu olevan ehtymättömästi, se ei lopu.  Toisaalta sitä ei tunnu riittävän  “kaikkeen siihen, mihin pitäisi”. Aika ikään kuin tyhjenee.   Sekä täyttyminen että tyhjentyminen kuuluvat ajan kestoluonteeseen. Kestävä, pisteellinen, syklinen ja lineaarinen aika ovat kerroksina meissä ja ympärillämme.  Ne voidaan kokea erikseen, mutta ne myös aina risteytyvät jollakin tavalla.

Ajalla on myös kerroksellinen ja risteytyvä luonne.  Aikatietoisuus merkitsee sitä, että alkaa arjessa käsittää sekä aikakerrostumia että – risteymiä. Esimerkiksi omat aikakerrostumani ja -risteymäni toteutuvat nyt seuraavasti.  Elän jatkumoa … heräämisestä aamulla ja kirjoittamassa nyt  etenen kohti iltaa … mitä se sitten tuokaan tullessaan.   Aikapisteet ovat minulle läsnä katsoessani (ja tuottaessani) hetkittäin viestejä ja päivityksiä älypuhelimellani.  Syklinen aika tulee mukaan  mm. siten, että olen tämän viikon kirjoittanut joka päivä ja nämä kuusi aikaisempaa sykliä ovat mukana tässä sunnuntain kirjoitussyklissäni.  Edellä kirjoitetun voi visualisoida seuraavasti.

kuva

Aika on kehkeytyvää, emergenttiä.  Kerrostumien ja risteymien konkretiaa ei voi ennakolta varmistaa. Lineaarista aikaa voi tavallaan suunnitella, miten aika todellisuudessa kerrostuu ja risteytyy, se on aina uniikkia riipuen ennen kaikkea  ajan tekijästä ja kokijasta sekä hänen sosiaalisesta ympäristöstään. Sosiaalisen määräytymisen lisäksi aika on tilallista, toisin sanoen aikakerrostumat ja -risteymät toteutuvat myös paikkojen ja kohtaamistilojen  kehkeyttäminä.

Posted in oppiminen, pedagogiikka | Leave a comment

Place and pedagogy

When we speak about space we are talking simultaneously of space, place and location. They reflect the same phenomenon from different angles.  An actual pedagogy happens in certain physical-digital places, and it is wise to get a deeper touch with them. The space is more philosophical term than place and location. It means dimensions in a physical and more less solid environments  as well as in digital realms. The space can be formulated by different languages like math, visualizations and words and concepts. As an experience the space is an abstract state of mind. The place means something real and perceivable. Places are authentic physical and digital environments like a valley or suburb and their digital counterparts.  Places are perceived via all senses, which brings  to them their holistic perceptual quality.  Compared with spaces places are concrete, not abstract entities.   The location is even more concrete than a place. It is a venue, which is tagged personally like a territory in animals´life. The location is a social place as well, and in gibsonian ecological psychology it is nicely called  a niche. ” [The niche] is not quite the same as the habitat of the species; a niche refers more to how an animal lives than to where it lives. I suggest that a niche is a set of affordances […]. In ecology a niche is a setting of environmental features that are suitable for an animal, into which it fits metaphorically.” (Gibson,J., 1986, 128-129. An Ecological Approach to Visual Perception). Niches are also  human ecosystems of affordances for individuals and their groups,  communities and networks.   The quality of locations compared with spaces and places has to understand as niches. The physical-virtual niche-locations exist in perceivable places and they can be examined as spaces.

Bodily basis of a place experienced

A space conception and place experiences are rooted in people´s bodily practices, understanding and identity.  Originally the embodiment is based on physical body activities put into practice via proprioception.

When mobile technology has become a natural part of embodiment and social activity, it is possible to speak about social proprioception (Farman, J. 2012. Mobile Interface Theory).  By using bodily immersed  mobile technology people  are continuously both synchronously and asynchronously present for themselves and others. The social proprioception makes possible  both perceptual functionality (activities in material world) and cultural functionality (activities within artefacts).  Together they form material-digital reality and activity.

Social proprioception means in practice functional communion of perceptually and culturally  augmented body and reality. This complementary intersection and interplay compose the embodiment, which is a changing state of space practices (Farman, 2012, 21).  In these practices a manifold reality and embodiment become real as one entity, and it is the bodily basis of the space experienced in concrete locations and places.

Complexity of places

When complexity of space and place  is examined in pedagogy (of simultaneity) context, it means that an actual physical place (e.g. me writing this at our summer cabin) is tangible and nested with the visible surrounding  like forest and lake including a separate sauna building, a pier on lake shore, a terrace connected to outdoors kitchen etc.  places of “mine”. These near places are part of city of Jyväskylä, region of Central-Finland, Finland etc., and I can perceptually and mentally travel in these places while writing just now. The writing itself takes place by a laptop, which is connected with my virtual worlds in Facebook, Twitter, Google+ and numerous web sites. A moment ago I watched a video from New York, and I´m still partly there etc.  I am also working online with my work mates to prepare next teacher training contact period – not intensively, but commenting something on our Google+ community.  These physical and virtual places keep inside them real people.  An instant ago I raised my hand to greet our neighbor passing by. I emailed to a colleague in UK, liked a FB message of my son in Germany and answered the call of my wife. This place of mine is my actual niche.

The physical-virtual-social space of mine at this continuing while is thoroughly complex. It consists of lots of dynamically interactive elements, which are not countable, but still form quite an ordinary coexisting reality of actual me. We all human people are in corresponding situations all the time.  We have always been, but especially vivid and abundant this has become by contemporary world´s  immersive mobile technology.

From the example above can as well be seen  how complexity of pedagogy (of simultaneity) places is an interaction of predictable and unpredictable, knowable and unknowable.  Placed or located people may more or less be aware of their own changing physical-virtual-social locations, but they cannot anticipate the coming locations dependent of the reality they are embedded. In the previous example I am aware of my locations (niche), but cannot guess my neighbor´s movements or virtual events popping up to my ongoing presence. Still I am inside the whole evolving complexity of places, which compose the space of mine, and which is a part of the spaces of people I am connected.

Coexistance as a primary quality of (pedagogical) places

Complexity of places described above already depicts the quality of coexistance of places. Coexistance means simultaneities of locations/niches – me here, you there, they over there (everywhere) and also coexistance in locations, i.e. for instance meeting of people on a same synchronous online forum as well as in a meeting room.   Coexistance inside places is also  intellectual, emotional  and intentional existing at the same time in shared sites.

Coexistent places often are in transition from physical (e.g. a class) to virtual (e.g. an online discussion forum) and vice versa including social presences of partakers and thus forming layered spaces. Intellectual coexistance can be interpreted as transparency and openness, which are  emotional states as well.  In terms of feeling locative coexistance is possible to feel as reached, connected and networked places.

Interactive opening and discussions describing pedagogical places

Pedagogical places are always social, i.e  they include directly or indirectly people. Interactive opening as a feature  of pedagogical places tells about two-way and multilateral messaging. The  places are dialogical, not (only) monological posts. In everyday practices dialogue places mean chatting of people with each other.  A conversation is that primary, natural and routine activity, which makes pedagogical places living and interactive. It also is the  basis for all cooperative and collaborative  tinkering and serious actions of people in their places.

Posted in mlearning, teacher training | Leave a comment

Samanaikaisuuden pedagogiikan ontologiaa III

Eiliset mietteet (I ja II) samanaikaisuuden pedagogiikan ontologiasta jo upottivat sen ennen kaikkea paikkoihin, aikoihin ja läsnäoloihin.  Ne ovat kompleksisia, emergenttejä ja inhimillisiä laadullisuuksia sekä yhtäaikaisia, risteytyviä ja läpäiseviä sisältöjä. Paikat

Ennen internettiä paikka oli yleensä aina fyysis-sosiaalinen tila. Luonnontilatkin sisältävät sosiaalisen ulottuvuuden niiden havaitsijan ja kokijan kautta. Fyysis-sosiaaliset tilat ovat ihmisten henkilökohtaisia tiloja, vaikka ne tietysti ovat kulloisenkin fyysisen ja sosiaalisen ympäristön konstituoimia. Fyysis-sosiaalisia tiloja ovat myös ihmisten yhteiset tilat kuten kahvilat, kaupungit, työpaikat ja kulttuurit konteksteiksi ymmärrettyinä. Fyysisiä paikkoja ovat myös luonnontilat kuten metsä, meri ja järvi, taivas jne., joissa kuitenkin nykyisin näkyy ihmisen vaikutus samalla tavalla kuin agraarimaisemassa. Aitoja luonnontiloja löytynee enää vain suojelualueilta.

Nykyaikana fyysis-sosiaalisten paikkojen rinnalle ovat tulleet virtuaaliset paikat, toisin sanoen IC-teknologialla tavoitettavat paikat. Yhä useammin olemme niissä mobiilin teknologian (älypuhelimien ja tablettien jne.) välittäminä. Virtuaaliset paikat voivat olla tekstillisiä paikkoja (dokumenteja, kertomuksia, kuvauksia jne.). Usein niihin liittyy kuvallisia ja äänellisiä elementtejä, jolloin niistä tulee multimediaalisia paikkoja. Kun virtuaalisissa paikoissa jäljitellään kasvokkaista todellisuutta, ne ovat virtuaalisia maailmoja kuten Second Life, pelimaailmat ja simulaatiot. Kuvapuhelut – Skype, Hangout jne.  – ovat myös virtuaalisia kohtaamispaikkoja kahden- ja monenkesken ihmisten kanssa. Kompleksiset virtuaaliset tilat ovat erilaisia yhdistelmiä edelläkuvatuista paikoista.

Fyysiset ja virtuaaliset paikat ovat sosiaalisia. Paikkojen sosiaalisuus syntyy siitä, että ihmiset jakavat paikat ja paikkatietoa toistensa kanssa. He täyttävät paikat läsnäolollaan ja lisäksi luovat uusia paikkoja. Kun mobiili teknologia on tullut osaksi ihmisyyttä eli ihmiset kyborgisoituvat, ei enää ole luontevaa puhua erikseen fyysisestä, virtuaalisesta ja sosiaalisesta paikasta. On vain paikkoja, jotka ovat samanaikaisesti fyysisiä, virtuaalisia ja sosiaalisia.

Ajat

Voidaan puhua pisteellisestä ja syklisestä ajasta lineaarisen ajan rinnalla sekä niiden läpäistessä toisensa kerroksellisesta ajasta. Niiden lisäksi aikakerrostumiin voidaan vielä liittää kesto.

Lineaarinen aika on meille kaikille tuttua etenemistä: eilen, tänään ja huomenna; klo 12, 18 ja 01. Pisteellinen aika tulee esille sen nimessä. Aika on erillisissä pisteissä, jotka ovat ikäänkuin viskattu aika-avaruuteen. Nykyaikana esimerkiksi tweetit ja muut statuspäivitykset ovat tällaisia sekä tuotettuja että koettuja aikapisteitä. Syklinen aika on pisteitä intensiivisempiä purskeita. Ennen vanhaa syklinen aika koettiin esimerkiksi vuoden kierron tapahtumissa. Teollisella aikakaudella syklisyyttä vastannee esimerkiksi työn ja vapaa-ajan (lomien) rytmittyminen erilaisiksi toistuviksi jaksoiksi. Purskeinen aktiivisuus tulee koettavaksi myös esimerkiksi verkkokeskusteluissa, joissa on vahvoja osallistumisen jaksoja ja välillä verkkaisia suvantovaiheita. Keskustelujen sisällöt etenevät näissä sykleissä. Kerroksellinen aika viittaa lineaarisen, pisteellisen ja syklisen samanaikaiseen tapahtumiseen, joka koetaan toisaalta kuluttavana toisaalta voimaannuttavana aikaristeymänä. Kesto aikailmiönä on toisaalta tyhjä, tapahtumaton, toisaalta täysi, tapahtumarikas, mutta joskus myös neutraali suhteessa edellä sanottuihin. Lineaarinen, pisteellinen, syklinen ja kerroksellinen aika ikäänkuin täyttyvät ja tyhjenevät kestoissa.

Kun aikakerrostumia tarkastellaan niiden kytkeytymisenä inhimilliseen kokemukseen ja tekemiseen, niin pisteellisyyteen liittyvät ihmisen tuottamat ja tulkitsemat ilmaukset, syklisyyteen keskustelut ja niiden sarjat, kerroksellisuuteen erilaiset koosteet ja jäsennykset (tai sekamelska) ilmauksista ja keskusteluista. Kestoa luonnehtii edellä mainittu intensiteetin tyhjentyminen tai täyttyminen, joka kuitenkin on koko ajan liikkeessä suuntaan tai toiseen.

Läsnäolot

Ihmisiä ei saa helpolla irti tai poistettua aika- ja paikkatapahtumista. Sosiaalisuus on tekijä, joka on välttämättä mukana, kun puhutaan inhimillisistä ilmiöistä ovat ne sitten aika- tai paikkailmiöitä tai joitain muita.

Sosiaalinen läsnäolo tulee ensinnäkin yksilöistä. Ihmisten läsnäolo toistensa kanssa voi olla kuuntelevaa, empaattista ja dialogista. Mutta se voi olla myös kuuntelematonta, ei-empaattista ja dialogitonta. Viimeksi mainittu merkitsee käytännössä sosiaalista poissaoloa, mutta sillä on kuitenkin vahva vaikutuksensa sosiaaliseen ympäristöön.

Sosiaalinen ympäristö on myös läsnäolotila. Se voi tuntua luontevalta ja hyväksyvältä, johon haluaa liittyä tai se voi olla torjuva tai poissulkeva kuten edellä mainittu kuuntelematon, ei-empaattinen ja dialogiton tila. Sosiaalinen läsnäolo on ryhmän tai minkä tahansa ihmisten yhteenliittymän vuorovaikutustila, joka imee mukaansa tai työntää ulkopuolelleen.

Sosiaalista läsnäoloa voidaan vielä tarkastella prosessina tai liikkeenä. Siinä on tavallaan kyse sosiaalisen liikkeen ja sen etenemisen laadusta. Sitä voi luonnehtia esimerkiksi muodollinen ja melko säännelty eteneminen kuten virallisissa vuorovaikutusprosesseissa (valtiollisissa seremonioissa, kulttuurisissa kohtamisissa jne.). Prosessuaalinen sosiaalinen läsnäolo voi myös olla epämuodollista ja avointa. Siihen voi astua mukaan itsenään ilman varautuneisuutta.

Sosiaalista läsnäoloa voi vielä tarkastella tiedollisena, emotionaalisena ja suuntautumisen tilana. Muodollinen opetus- ja oppimistilanne tuottaa pääasiassa tiedollista sosiaalista läsnäoloa. Informaali ja tuttavallinen tapaaminen on enemmän tunnepohjaista kuin tiedollista. Suuntautunut sosiaalisuus on määrittynyt jonkin enemmän tai vähemmän tietoisen tavoitteen saavuttamiseen on sitten kyse muodollisesta tai epämuodollisesta tapahtumasta.

 

Posted in oppiminen, pedagogiikka | Leave a comment

Samanaikaisuuden pedagogiikan ontologiaa II

Samanaikaisuutta on monenlaista. Paikat ovat yhtäaikaisesti olemassa globaalissa lokaalisuudessaan eli maapalloisessa paikallisuudessaan teknologialla kyborgisoituneen kehollisuutemme kautta.  Fyysisen ja digitaalisen ykseytyminen saa minut ja sen olemassa olevaksi sinulle ja hänellekin täällä ja siellä.

Tämä hetki tässä kirjoittamiseni pisteessä on tapahtuma bloggaussyklissäni.  Tuo piste on nykyisen ja menneen (aikaisemmat syklit) ja tulevan (ajan jatkuvuus uusissa pisteissä ja sykleissä) risteyskohta. Ajan ulottuvuudet leikkautuvat toisiinsa.

Kun kirjoitan tätä liikun ja liityn jo sinuun ja muihin (potentiaalisiin) lukijoihini. Läpäisemme toisemme kohtaamisissamme.  Nyt ja sitten taas; tai sitten ei. Samanaikaisuus on yhdessäolemista (coexistance).  Erilaisissa risteyskohdissa (confluences) läpäisemme toisemme (pervasiveness).  Oppiminen on yhtäaikaista, risteytyvää ja läpäisevää paikallisuudessaan, ajallisuudessaan sekä sosiaalisessa läsnäolevuudessaan. Samanaikaisuuden pedagogiikkaa!

Posted in oppiminen, pedagogiikka | Tagged | Leave a comment

Samanaikaisuuden pedagogiikan ontologiaa I

Samanaikaisuuden pedagogiikan ikäänkuin ontologinen perusta tai tausta on kompleksisuudessa, emergenssissä ja inhimillisyydessä. Ne kaikki kertovat siitä kerroksellisesta todellisuudesta, jossa oppimisen ja pedagogiikan nykymaailmassa elämme.

Todellisuutemme on monitekijäinen, ja sen muodostajat voivat olla jännitteisessä suhteessa toistensa kanssa. Se on myös moniselitteinen, se ei avaudu vain yhdeksi “määritelmäksi”. Kompleksinen todellisuus selittyy ristiriidoissaan, ja ehkä juuri siksi se on myös monikoettava eli se koetaan – ihmisistä ja heidän tilanteistaan riippuen – eri tavoin, monella tavalla.

Todellisuutemme on liikkeessä, se muotoutuu koko ajan.  Se ei ole valmis, vaan kehkeytyvä. Tässä tulemisessaan se on odottamaton, yllättävä.  Siitä syntyy jotain sellaista, jota ei (välttämättä) voi ennakolta havaita tai ymmärtää, mutta samanaikaisesti tuo havaittavuus ja ymmärrettävyys on väistyvää ja katoavaa.

Todellisuutemme on aina inhimillinen.  Toisin sanoen ihmiset vuorovaikutuksellaan (joka voi olla vuorovaikutuksettomuutta välittömästi koettuna) täyttävät kompleksisen ja emergentin maailman.  Todellisuuden inhimillisyys merkitsee, että se on sosiaalinen. Kompleksisuus ja emergenssi läpäistyvät tunteista, ajatuksista ja pyrkimyksistä. Todellisuus, jota elämme, on väkevästi ja vääjäämättömästi emotionaalinen, intellektuaalinen ja intentionaalinen.

Samanaikaisuuden pedagogiikka asuu ja kasvaa kompleksisessa, emergentissä ja inhimillisessä ekosysteemissä; paikkojen, aikojen ja läsnäolojen kerrostumissa. Oppiminen, siihen uskominen ja sen tukeminen tapahtuu näissä kerroksissa ja risteymissä – varsinkin silloin, kun niitä ei huomaa eikä käsitä.  Ja kuitenkin sinä, me ja he ovat siellä mukana.

Posted in oppiminen, pedagogiikka | Tagged | Leave a comment

Työskentelyn filosofia

Olen kaverini kanssa tuumaillut, että mitä jos kirjoittaisimme työskentelyn filosofiasta. No tämä otsikointi “Työskentelyn filosofiaksi” on kyllä ihan omaani ja olkoon se toistaiseksi työnimi omalle kirjoittelulleni.  Alla olevan tekstin aiheet on keskusteltu yhdessä tuon työtoverini kanssa, mutta itse tässä oleva tuotos on minun panokseni sisältöjen avaamiseen. Kamu tekee omansa ja joskus minun ja hänen jutuista tullee yhteinen. Jaan tämän hetkiset  alkuaatokseni muillekin tuumittavaksi. Jos kommentoituttaa, niin anna palaa.

***

Työskentelyn filosofia

Työskentely viittaa todelliseen, aidoissa ympäristöissä, tarkaan ottaen (fyysis-virtuaalis-sosiaalisissa) paikoissa tapahtuvaan käsillä olevaan tekemiseen ja toimintaan. Tätä tekemistä on syytä tarkastella poieettisena tapahtumana, joka toki on kytköksissä praksikseen ja teoriaan.

Poieettinen työskentely on luovaa verrattuna tuottavaan praktiseen toimintaan. Se on kiinni kouriin tuntuvassa aineksessa verrattuna teoreettiseen pohdintaan. Jollakin tavalla poiesis on praksiksen ja teorian välissä, ja se pitää sisällään esteettisen laadun verrattuna tekokkaaseen tuotantoon ja selkeään suunnitelmaan. Työskentelyn filosofia on ladattu esteettisillä sävyillä, saundeilla, mauilla ja tatseilla.

Miksi filosofiaa?

Työskentelyn filosofia on ääneenajattelua ja keskustelua siitä, mikä on olennaista työssä, ammateissa, ammatillisessa kasvussa ja identiteetissä sekä osaamisessa ja taidoissa 21. vuosisadalla. On tärkeää pohtimalla tehdä itselleen selväksi ja julkistaa muille, miten hahmottaa yllä mainitut käsitteet ja ilmiöt (haluan tehdä tästä myös taideteoksen – aikanaan). Tämä selväksi tekeminen on tietysti suhteellista ja alati uusiutuvaa, mutta se on kuitenkin välttämätöntä, kun esimerkiksi opettajankouluttajina tehdään ammattipedagogiikkaa, annetaan määreitä opettamiselle ja opettajille ja hahmotetaan työtä, työelämää sekä yhteiskunnallista todellisuutta ja sen muuttumista.

Kehollisuus työskentelyn ymmärtämisen perustuksena

Työskentely juurtuu kehollisuuteen. Se ehkä on niin ilmeistä, ettei siihen työn tekemisen, oppimisen ja taitamisen kehittymisen arjessa tule kiinnittäneeksi huomiota. Keho on se asumus, jossa tulemme itseksemme ja muodostamme yhteyden muihin ihmisiin ja ympäristöihin. Kehollisuus taas viittaa kehoon ja sen käyttöön liittyvään tapahtumaan käsitteellisenä ilmiötä.

Puhe kehosta tai ruumiista liittyy tavallisesti siihen, miltä näytän, kun katson itseäni peilistä, miltä tuntuu, kun kävelen, juoksen ja työskentelen.  Erityisesti keho ilmoittaa itsestään, kun sattuu tai sairastuu. Keholla olen yhteydessä toisiin, hellyttelen ja annan tuta. Keho on aika tuttu meille jokaiselle.

Sana ja käsite keho viittaa fyysiseen ruumiiseemme ja sen käyttämiseen.  Tunto-, asento- ja liikeaistit (koko-naisuutena haptiikka) erityisesti liittyvät kehoon, mutta tietysti kaikki aistit kuuluvat myös siihen. Kehollisuus ei ole vain ruumiin kokemus ja sen liikettä tilassa, vaan myös ja ennen kaikkea havaitsemista ja toimimista tiloissa.

Liike ja liikkuminen ovat kehollisuuden ytimessä. Niistä puhutaan  kokonaistermillä proprioseptio. Havaitsemisen ja toimimisen läpi olemme ihmisinä tekemisissä toistemme kanssa. Liike ja liikkuminen tulee sosiaaliseksi.  Tätä voidaan kutsua sosiaaliseksi proprioseptioksi.

Sosiaalinen proprioseptio tuo kehollisuuteen sekä havainnollisen toiminnallisuuden (materiaalisen todellisuuden kanssa työskentelyn) että kulttuurisen toiminnallisuuden (kulttuuristen artefaktien kanssa työskentelyn). Nykyaikana sosiaalinen proprioseptio vahvistuu käytettäessa mukana kulkevaa teknologiaa. Se laajentaa kehollisuuden välittömässä fyysisessä tilassa olevasta virtuaalisiin paikkoihin ja viime kädessä globaalisen kaikkialliseksi. Kehoani ja kehollisuuttani ei ole vain se fyysinen aine, joka minussa kulkee mukana aineellis-sosiaalisissa paikoissani, vaan myös ne virtuaaliset samanaikaiset (esimerkiksi reaaliaikaiset palaverit eri puolilla maailmaa olevien ihmisten kanssa)  ja eriaikaiset  (ts. toistemme kohtaaminen sähköpostilla, verkkofoorumeilla jne.) läsnäolot täällä, siellä ja tuolla.

Kun kehollisuus ymmärretään havainnollis-kulttuuriseksi toiminnaksi  fyysisissä ja virtuaalisissa paikoissa toisten ihmisten kanssa, siitä tulee tilakäytäntö. Keho on osa jaettua tilaa ja tekemistä. Kehollisuus on käytäntöjä kerroksellisessa fyysis-virtuaalis-sosiaalisessa tilassa. Kehollisuus tilakäytäntönä merkitsee liikkuvan teknologian käytön läpäisemää kehoa, monikanavaista havainto-toimintaa ja multimediaalista jakamista ja julkiolemista.

Käsi ja käsittäminen

Kehollisuus uppoutuu tilakäytäntöiksi. Kehossa on yksi työskentelylle tärkeä elin, käsi. Kädellisyys on tehnyt mahdolliseksi suuntautuneen toiminnan verrattuna puhtaasti biologiseen lisääntymiseen, huolenpitoon ja ravinnon hankkimiseen. Itse asiassa käsi itsessään on työkalu, jonka avulla voi tavoitella jotain muuta, ennen kaikkea uusia työkaluja.

Käden välineellisyys johtaa siihen, että se on ensi askel käsittämiseen.  Käden avulla tavoitellaan jotakin, mikä merkitsee enemmän tai vähemmän tietoista siirtymistä vaiheesta toiseen. Kädellä otetaan haltuun, sillä osoitetaan ja ne molemmat ovat merkitystä tuottavia tekoja. Kädellä käsitetään.

Kun käsi ja käsittäminen kytketään ammatteihin, työhön ja osaamiseen, vahvistuu ymmärrys kehollisuuden perustavuudesta työskentelyn filosofiassa.  Käden ja kehollisuuden sekä käsittämisen ja tietoisuuden osallisuus taitamisessa ja tietämisessä ovat olennaisia. Taitaminen, se että osataan tehdä ja ajatella sekä tietäminen, se että ymmärretään yhteyksiä muuttuvissa ympäristöissä ovat työskentelyn rakentumisen tekijöitä.

Toiseus

Tilakäytännöt (eli kehollisuus), taitaminen ja tietäminen (eli osaaminen ja ymmärtäminen) sisältävät itseensä toiset ihmiset. Rinnakkaisuus, yhdessä tekeminen, vuorovaikutus ja dialogi toisten kanssa ovat itsestään selvyyksiä, mutta niiden osuutta ja luonnetta pitää työskentelyn filosofiassa tutkailla. Kysymys on vastakaiuttavasta toiseudesta, joka kutoutuu tilakäytäntöihin.

Työskentely ja työ

Ammatillisessa yhteydessään työskentely on liimautunut työhön. Työ on ollut keräily- ja maatalousyhteiskunnissa luonnollinen osa jokapäivästä elämää. Teollistuminen erotti työn omaksi saarekkeekseen ja 21. vuosisadalla tämä erottuminen alkaa täyttyä ja työ ja (muu) elämä lähestyvät toisiaan. Toisin sanoen työ on tavallaan tulossa taas osaksi kaikkea,  työ alkaa olla mukana kaikessa tekemisessä ja olemisessa.

Työn kaikkiallistuessa se yhä enemmän on intentionaalisen eli tavoitteellisen ja serendipiteetin eli onnekkaan (onnettoman) sattumallisuuden yhdelmä. Työ on enemmän metataitojen (esimerkiksi mielekkäiden yhteyksien oivaltamisen,  sosiaalisen älykkyyden,  uudistavan ja mukautuvan ajattelun, monikulttuurisen osaamisen,  ohjelmoivan ajattelun, medialukutaidon, koulukuntarajojen ylittämisen, sommittelevan hahmotustavan, tiedollisen tarjonnan hallinnan ja virtuaalisen yhteistyöskentelyn, ks. ) käyttöä kuin ammatillista erityisosaamista.  Tämä ei tarkoita spesifien ammatillisten taitojen häviämistä, vaan että niiden rinnalla tarvitaan yhä vahvemmin edellä kuvatun kaltaisia välttämättömiä metataitoja.  Ilman niitä ammatillinen erityisosaaminen kadottaa kohdentumisensa töiden kokonaisuudessa.

Työ, ammatti ja ammatillisuus

Työn ja työskentelyn kokonaisuudessa ammatillisuutta eivät enää määritä vain tietyt professiot kuten kirvesmies, insinööri, luokanopettaja, lähihoitaja, tuomari, näyttelijä ja kirjailija.  Niitä toki harjoitetaan, mutta ne rakentavat ammatillisuutta paikallis-maapalloisessa työn maailmassa, jonka metakvaliteetit ovat ammatillisuuden kehittymishierre. Ammatillisuus on vuorovaikutteisesti määrittyvä ammattien ja työn liitto.

Työ- ja oppilaitoselämän liitos

Työelämä on elämää, vaikka se vielä usein erotetaankin “muusta” elämästä perheessä, ystävien kesken, harrasteissa, opinnoissa ja vapaa-ajalla. Oppilaitoselämä on myös elämää, vaikka se liian usein nivotaan opettajien johtamaksi opetukseen osallistumiseksi fyysisissä ja virtuaalisissa luokkahuoneissa ja kouluissa. Kun puhutaan työ- ja oppilaitoselämän liitoksesta, tahdotaan sanoa jotain elävästä elämästä.

Työskentelyn filosofia arkipäiväistää luovasti oppimisen, osaamisen, työn ja elämän. Luovassa arjessa ei erotuta ja suoriteta, vaan kohdataan ja ollaan. Se kuitenkin saa aikaan eettisesti ja esteettisesti arvokkaita tuloksia. Kohtaava oleminen on luovuutta, johon kaikki pystyvät saadessaan tilan. Jokaisella on siinä ääni vertaisvuorovaikutuksessa toisten kanssa.

Elävässä elämässä työ- ja oppilaitoselämän liitos merkitsee työn asettumista oppilaitoksiin ja oppimisen tunnustamista ja tukemista työelämässä. Tämä liitos tuottaa työelämän ja oppilaitoselämän  rajatiloja sekä työn opinnollistumista (ts. työ itsessään nähdään oppimiseksi ja opinnoiksi) ja oppimisen oivaltamista  työn designin tekijäksi tuotteita, palveluita ja tapahtumia aikaan saataessa.

Posted in oppiminen, työ | Tagged , , | Leave a comment

It´s me here (a complexity of placed us)

Last Friday and Saturday (3rd and 4th of May) ware really inspiring days for me. I took part a workshop organized by Otavan opisto and facilitated by my friend and colleague Micheal Sean Gallagher. It was all about learning in movement, either in discussions, activities or field works. Micheal has written a nice write-up about the meeting and I did two collages of mine as well.  I personally field worked and produced the outcome in a team, which was interested in figuring out a mobile learner´s (new) habitus.

We tried to condense our chattings by a statement “Communication goes from inside out but is out nor in. It just is.”.   That is to say  in mobile learning using  technology as tools people in movement are connected with each other in  situ of theirs. Learning happens first and foremost in communications which are based on individual initiatives to grow up to responsiveness. Mobile learner´s  habitus seems lonely or separate from others, but it is a delusion.  Communication is built in pervasiveness of physical-virtual people and is present even in the seemingly lonely habitus of mobile-device-interactive individuals.  The pondering above was a trigger for thinking over the complexity in Pedagogy of Simultaneity (PoS).

When complexity of space and place  is examined in PoS context, it means that an actual physical place (e.g. me writing this at our summer cabin) is tangible and nested with the visible surrounding  like forest and lake including a separate sauna building, a pier on lake shore, a terrace connected to outdoors kitchen etc.  places of “mine”. These near places are part of city of Jyväskylä, region of Central-Finland, Finland etc., and I can perceptually (and mentally) travel in these places while writing just now. The writing itself takes place by a laptop, which is connected with my virtual worlds in Facebook, Twitter, numerous web sites (a moment ago I watched a video from New York, and I´m still partly there) etc.  I am also working online with my work mates to prepare next teacher training contact period – not intensively, but commenting something on our Google+ community.  These physical and virtual places keep inside them real people.  A moment ago I raised my hand to greet our neighbour passing by. I emailed to a colleague in UK, liked a FB message of my son in Germany and answered the call of my wife.

The physical-virtual-social space of mine at this continuing while is thoroughly complex. It consists of lots of dynamically interactive elements (cf http://www.dkolb.org/sprawlingplaces/generalo/complexi/complexv.html ), which are not countable, but still form quite an ordinary coexisting reality of actual me. We all human people are in corresponding situations all the time.  We have always been, but especially vivid and abundant it has become by contemporary world´s  immersive mobile technology.  This complexity is the space of mLearning and mLearner as well.

 

Posted in mlearning, oppiminen, pedagogiikka | Tagged , , , | Leave a comment

Pointillist and cyclical teaching

Few days ago I had an opportunity to shadow one of my teacher students and her teaching practice lesson.  The situation was rather up-to-date in the meaning that her students popped up to the lesson quite an irrational order, and left the room sporadically as well. She had to pull the coming students to the topic at hand every time when they individually showed up and to adapt to departing ones.  This sounds crazy, but it was not. Everything went fine or even better.  The situation was like on a mall cash desk and it still was a real and working learning-teaching event.  What did happen?

Let´s take the cash desk analogy first.  Shopping individuals with their items are separate dots for a cashier. An experienced paymaster can still recognize and take into account certain rhythms depending on  commodities and people at hand.  S/he can run through goods by choosing them in a specific order and as sets and by it to create beats that help her/his working.  Human dots on a cashbox line also are either unattached characters or identified personalities with whom to behave by a known manner.  The cashier meets both discrete human behavioral spots and recognizable humane activity periods in her/his job.

The learning-teaching event referred  in the beginning of this post is analogically the same as the cash desk phenomenon except that a reader is not a machine but a human responsive interaction in which a teacher (cashier) is in the middle, because she is in charge of the ongoing episode. All teachers know that this kinds of situations are getting more and more obvious compared with traditional static classes and when open learning becomes more evident also in schools.  The described occasion resembles studio or lab type of learning environments, in which intentional and serendipitous mutual and multilateral responsivenesses create learning.

When I did my teaching practice observation mentioned above I started to think over pointillist and cyclical teaching (cf Ihanainen, Moravec, 2011).  For me the teaching has traditionally meant linear activity based on more or less conscious plan.  In the situation depicted earlier this kind of linear activity is impossible.  The teacher has to adapt and adopt to the pop-upping learning content loaded coincidences.  For a while a certain content is in the focus of  the responsive activity, but then a new matter, more or less out of the previous activity set  turns out. The former cycles can emerge up to be viewed from a different angle again, and then a separate motif comes into sight etc. How to manage with this as a teacher?

The key issue is to give up linear teaching and to trust surfacing subjects and (changing) people at hand and that the learning  takes relevant contents possible in the situation. Maybe the even more important case is to trust in oneself as a teacher, who responsively can fluctuate meaningful enough way in this messy sounding rationality.  It is worth to understand that some learnings only get the dot quality, but they still can be meaningful in learners´ subjective contexts.  It is as well important to sensitively see periods or cycles which arise for learning. They surely exist and the point for the teacher is ignore her/his own planned agenda and to sense what the learning situation affords seems it how irrational and irrelevant ever.  And also as a teacher one has  to accept that sometimes there are states of not-reachable. Actually the above mentioned can be called the authenticity of learning. And the authenticity has both the pointillist and cyclic nature. The life has, and can learning and teaching be something else?

 

Posted in Uncategorized | Leave a comment