Verkontäytettä tuottamaan?

Ennen olivat päivälehdet, viikkolehdet ja erikoislehdet, joilla kullakin oli omat erikoispiirteensä ja osaamisalueensa. Karkeasti yleistäen: päivälehden uutissivut täyttyivät nopeista ja helpoista uutisista, viikkolehdestä löytyi vähän vaikeampia ja pidempiä juttuja, kun taas erikoislehdestä luettiin hitaita, pitkiä ja vaikeita.

Sitten tuli verkko. Ja verkon mukana jatkuva läsnäolo, ajantasaisuus ja saavutettavuus. Eipä aikaakaan kun alettiin puhua monikanavaisuudesta, monimediasta, moniosaamisesta, interaktiivisesta vuorovaikutuksesta ja jatkuvasta läsnäolosta. Nyt jokaisella itseään kunnioittavalla medialla pitää olla kaikki kanavat hallussa, ja uutta sisältöä yötä päivää.

Verkontäytettä tuotetaan kovalla tohinalla. Hankalaksi homman tekee se, että baanalle lähdettiin takki auki ja torvet soiden, ja innostuksen imussa jäi kokonaan miettimättä, kuka kaiken rahoittaa. Ei muistettu tuumata ansaintalogiikkaa, ja ikävältähän se kuultostaakin. Haisee rahalle ja tylsille laskelmille, jotka kuuluisivat paremmin pönöttävän pukuväen murheeksi. Nyt niistä on tullut journalistien ongelma: kun liikkeelle lähtiessä ei oltu hereillä, vauhdissa korjaaminen on vaikeaa.

Lisähaastetta peliin on saatu siitä, että verkossa roolit menivät sekaisin. Kaikki tekevät nyt kaikkea. Uuden ajan journalistin on osattava kaikkea: nopeaa ja hidasta, lyhyttä ja pitkää, tekstiä ja puhetta, kuvaa ja kaikkea muuta kivaa, ja vielä aiheesta kuin aiheesta.

Kaikenosaajia ei silti ole edelleenkään olemassa, se on muissa peleissä jo pitkään tunnettu tosiasia. Moniosaajatkin ovat harvassa, joten kovissa kisoissa kärkipaikkoja pitävät joukkueet uskovat ja panostavat erikoistumiseen. Teemu Selännettä ei maalin eteen laiteta, eikä edes pakiksi, vaikka peli, säännöt ja välineet ovat kaikissa hommissa samat.

Verkossa siis ollaan vahvasti, mutta mitä sieltä halutaan? No lukijoita tietenkin. Rahaakin olisi hyvä saada, mutta se on jo vaikeampi juttu, joten sitä on päätetty pohtia tuonnempana. Verkon lukijoiden määrää ei mitata tilauksilla (niistä tosin tulisi rahaa), vaan klikkauksilla. Ja niinhän siinä käy, että sitä saadaan, mitä mitataan.

Klikkauksien metsästys tuottaa nopeaa ja helppoa yli kaiken tarpeen ja järjen. Kesän kelit, ampiaiset, ekaluokkalaisten koulutaival, talven yllättämät autoilijat, kaamosmasennus, D-vitamiinit ja muut uutispalstojen vakiotäytteet työllistävät journalisteja yli rajojen: näistä väännetään juttuja niin päivä-, viikko- kuin erikoislehtien toimituksissakin. Puhumattakaan ihan oikeista uutisista, kuten sukupuolineutraali avioliittolaki, tai konfliktit ja epidemiat, joista yritetään kaivaa kiireessä edes jotain uutismassasta poikkeavaa näkökulmaa.

Toimituksessa taputetaan käsiä, jos oma ampiasjuttu pärjää klikkauskisassa kilpailijaa paremmin. Ja kilpailijoita ovat nykyisin kaikki. Ironista kyllä, lukijoille on yksi ja sama, kuka jutun on julkaisut tai kirjoittanut. Sillä harva muistaa, mistä mediasta uutisen on auki klikannut ja (parhaimmillaan) lukenut. Mitä väliä sillä on, kun sisältö on sama eikä maksa mitään?

Verkontäytettä pitää olla paljon, ja lisäksi sen täytyy olla seksikästä. Vaikeaa ei ainakaan, vaan kepeää ja helposti nieltävää, olipa aihe mikä tahansa. Lisäksi pitää päästä iholle.

Ratkaisu on moderni pöhinä, jonka vastaparina on vanhankantainen tosikkomaisuus. Analyyttisyys ja turhantarkka tutkimus näyttäytyvät tässä uudessa todellisuudessa gonzojournalismin pölyttyneeltä esiasteelta.

Nyt ei esitetä asiantuntijoiden ajatuksia, tylsiä tutkimustuloksia tai edes haastateltavien tarinoita ja tuntemuksia, vaan koetaan itse. Minäminä -journalismi kukoistaa Selfieselfie -maassa. Neljä päivää syömättä: nyt tunnen nälänhädän vitsauksen! Valvoin kolme vuorokautta: paljastan unettomuuden karmivat seuraukset! Viikko luostarissa: kieltäytymisen onni ja itsekurin ihanuus veivät ihmisyyden uudelle tasolle!

Uusin luku monimedian saralla on videojournalismi, jonka esikuvana ja innoittajana lienevät YouTubin ja muiden sosiaalisen median kanavien suosio ja globaalit hitit.

Kaikki kynnelle kykenevät printin tekijät tuottavat nyt myös videonpätkiä, jotka uppoavat verkon ahneeseen kitaan sen suurempaa huomiota saamatta. Onneksi, sillä lopputuloksia katsoessa myötähäpeä väärään hommaan heitettyjen printin huippuosaajien puolesta saa punan nousemaan poskille. Videoita voisi kutsua kohteliaasti amatöörimäiseksi, mutta se ei tekisi oikeutta harrastajille – heidän tuotteensa taustalla kun on intohimoinen harrastus, omistautuminen ja tekemisen palo. Tekninen tasokin on yleensä vähintäänkin hyvä, ellei suorastaan erinomainen.

Uudelle uralle aikovan mieli alkaa jo mustua, ja muistutan itseäni, että media on vain murroksessa ja etsii uusia polkuja, kuten moni toimiala aikaisemmin. Malttini on kuitenkin jo loppumassa: etsikkoaika on ollut liian pitkä, ja ratkaisut ovat toistaiseksi vain pahentaneet sotkua entisestään. Olisi jo aika päästä selville vesille, sillä kohta tulee seuraava murros.

Kuka uskaltaa viheltää pelin poikki? Kuka rohkenee muistaa osaamisensa, vahvuutensa ja oikeat lukijansa, ja erikoistua uudelleen: uusilla tavoilla ja välineillä. Kuka osaa ottaa teknologista sen höydyt ja hylätä haitat? Kuka uskaltaa laittaa sisällön kohdilleen ja sille oikean hinnan? Kuka rohkenee antaa tekijöiden käyttää energiansa ja lahjansa siihen, mitä he parhaiten osaavat?

Sen median sisältöä minäkin haluaisin päästä mukaan tuottamaan.

This entry was posted in Journalismin tulevaisuus, Uncategorized. Bookmark the permalink.