Globaalisen murroksen keskellä

Olen viime päivinä suorastaan ahminut Alec Rossin hienon teoksen ”The Industries of the Future” (2016). Kirjoittaja on toiminut vuosia Hillary Clintonin neuvonantajana ja hän käsittelee varsin kansantajuisesti sitä massiivista globaalia murrosta, jota me kaikki parhaillaan elämme.

Kirjan viimeinen kappale tekee yhteenvedon koko problematiikasta ja käsittelee erityisesti sitä, miten valmistamme nuoriamme ja lapsiamme siihen maailmaan, missä yhä enemmän jylläävät viraalisuus, robotit, big data, geeniteknologia, cyber-uhat, algoritmit sekä kaikenlainen ajallinen ja paikallinen rajattomuus. Nämä ovat kysymyksiä, joita joudumme luonnollisesti jatkuvasti pohtimaan Haaga-Heliassa toimintaamme, käytäntöjämme ja opintosisältöjämme suunniteltaessa.

Ross antaa meille muutaman varsin konkreettisen neuvon: 1) Jotta maailmanmenoa voi ymmärtää, sitä pitää nähdä. Omissa ympyröissä pyöriminen ja riskin ylenmääräinen välttely ei vie meitä kohti uusia ulottuvuuksia. Ross puhuu myös eräänlaisesta monikulttuurisesta sujuvuudesta (multicultural fluency), jonka voi pitkälti ymmärtää suvaitsevuutena ja avarakatseisuutena. 2) Henkilökohtaisella tasolla Ross puhuu vahvasti ennakkoluulottomuuden ja omaan asiaan uskomisen puolesta. Lisäksi hän korostaa moniosaamisen (multidisciplinary approach) merkitystä. Siiloissa olo voi hänen mukaansa tulla yksinäiseksi. 3) Uutena osaamisalueena Ross korostaa koodaus- ja ohjelmointiosaamista. Hänen mukaansa tulevaisuuden kielitaito on kaksitahoinen; normaalin – lingvistisen – kielitaidon tukena pitäisi aina olla jonkin ohjelmointikielen hallinta tai vähintäänkin ymmärrys. Ross perustelee tuota ajatusta sillä, että ohjelmointikielen opetteleminen jo sinänsä kouluttaa oppijaa uudentyypppisen ajatteluun sekä analyyttiseen yksinkertaistamiseen.

Rossin näkemykset kannattaa ottaa tosissaan. Mitään vallankumousta ei varmasti ole järkevää tehdä, mutta kyllä maailman teknologinen murros väistämättä ulottuu myös Haaga-Heliaan. Siilojamme on määrätietoisesti purettava ja sisäistä yhteistyötä on edelleenkin tehostettava. Koko ajan ei oppimissisältöjä voida lisätä, joten joudumme tekemään myös poisvalintoja sekä integrointia.

Kirjan luettuani mietin pitkään, onko kehitys hyväksi vai pahaksi. Me kaikki tiedämme lieveilmiöt ja itsekin seuraan usein hiukan huvittuneena älypuhelimiinsa tuijottavia ”face down”-sukupolven edustajia. Mielipiteemme ei kehitystä kuitenkaan muuta, joten parasta on pyrkiä poimimiaan siitä myönteisimmät elementit. Myönteinen kiinnostus on ehkä elämänasenteena ja suhtautumistapana se kitkattomin ja palkitsevin vaihtoehto.

 

Teemu Kokko
rehtori

Miten oikeaa asennetta voi opettaa ja opiskella?

Parhaillaan on menossa korkeakoulujen yhteishaku. Monen nuoren kodissa on selailtu valintaoppaita ja antaumuksella pohdittu, mitä hakukohteita ja valintoja nuori tekee ja miten ne opintopolkujärjestelmään pitäisi syöttää. Taktikointia mietitään. Hakujärjestyksellä on väliä ja monta muutakin yksityiskohtaa pitää huomioida. Tästä hetkestä alkaa monella polku kohti valintakokeita ja sitä kautta aukeaa mahdollisesti ovi toivottuun opiskelupaikkaan ja tie tavoiteltuun ammattiin.

Muistan itse hyvin ajan, kun ylioppilastutkinnon jälkeen hain omaa opiskelupaikkaa. Minulla ei ollut mitään selkeää unelma-ammattia ja muistan selailleeni hakuoppaita kuin postimyyntikatalogia – mitähän kaikkea täällä on tarjolla? Tuntui kuitenkin hirveän tärkeältä valita juuri minulle sopiva opiskelupaikka, joka sitten johtaisi hyvään työpaikkaan ja -uraan.

Työuriin liittyen luin mielenkiintoisen artikkelin rekrytoinnista ja siinä erittäin kokenut rekrytoija sanoi, ettei ’enää rekrytoi tietynlaista osaamista tai tiettyä suoritettua tutkintoa vaan asennetta’. Hänen kokemuksensa oli, että kaiken voi oppia ja kaikki muuttuu niin nopeata vauhtia, että paras ennuste menestymiselle on ’oikea asenne’. Tämä strategia oli toiminut isossa kansainvälisessä yrityksessä paremmin kuin tietyn osaamisen hakeminen.

Rekrytoijan hakema ’oikea asenne’ haastaa koulutusorganisaatiot miettimään, miten oikeaa asennetta voi opettaa. Uskon, että asennetta oppii tekemällä. Ryhmissä työskentelemällä, esiintymällä, väittelemällä ja yleensäkin oppimalla tuntemaan itseään yhteisön osana ja toimijana oppii eniten. Korkeakoulussa opittavat analyysitaidot ja kriittinen tiedonkäsittelytapa ovat myös todella tärkeitä työelämässä. Asenne on myös oppimisen iloa, tiedonjanoa ja uteliaisuutta sekä halua kokeilla. Kokeilukulttuuriin kuuluu myös epäonnistumiset ja niistä selviäminen.

Edelleen on tärkeää oppia uutta ja perusosaamiset on luonnollisesti oltava kunnossa. Ja on toki ammatteja, joissa osaamisvaatimukset ovat selkeitä kuten vaikka terveydenhuollossa. Sen sijaan luovaa asiantuntijatyötä voi tehdä monella eri koulutuspohjalla. Olisi hyväksi, että vaikeita ongelmia olisi pohtimassa hyvin erilaisilla taustoilla varustettuja asiantuntijoita.

Opiskelin loppujen lopuksi kahdessa eri yliopistossa kahta aivan erilaista oppiainetta, joista toisesta lopulta väittelin tohtoriksi. Jälkikäteen ajatellen olisin voinut opiskella joitain ihan muitakin aineita, jotka varmaan olisivat kohdallani johtaneet nykyiseen ammattipolkuuni. Jos ei nuorelle aukea juuri se koulutuspaikka, jota on ensisijaisesti hakenut, voi omaan toiveammattiinsa päästä monta tietä. Suomalainen koulutusjärjestelmä on hieno ja tarjoaa yhdenkin tutkinnon sisällä monenlaisia polkuja. Joskus se kakkosvaihtoehtokin voi olla erinomainen vaihtoehto opiskelupaikaksi ja tarjota hienoja uramahdollisuuksia – kunhan asenne on kohdallaan.

 

Minna Hiillos
vararehtori
johtaja, liiketalouden yksikkö

 

 

Välillä kannattaa lähteä kauas

Vietin talvilomani kaukana Suomesta – Itä-Karibialla. Etäisyys mahdollistaa tietynlaisen irtioton, mutta se mahdollistaa myös asioiden tarkastelun uudesta näkökulmasta. Tuntui hyvältä jättää vähäksi aikaa taakse Suomessa vallitseva kielteissävytteinen ilmapiiri, siihen liittyvä itseruoskinta sekä median laajalti harjoittama ”kuka mokasi eniten”-kulttuuri. Kävin monilla alueilla, missä köyhyys oli silmiinpistävää, mutta silti elämän virta tuntui vievän päiviä eteenpäin myönteisessä vireessä. Ihmiset olivat ylpeitä maastaan, he kertoivat menneiden vuosikymmenten saavutuksista, he olivat avoimen uteliaita ja heistä paistoi elämän ilo sekä vahva usko tulevaisuuteen. Samaan aikaan kiinnitti kuitenkin myös huomiota nopeasti kasvanut paikallinen keskiluokka, joka lomaili aivan samalla tavalla kuin me suomalaiset. Eri maita arvottaessamme emme useinkaan tiedosta tätä ilmiötä; tapamme on käyttää yksinkertaista köyhä/rikas-luokitusta, vaikka todellisuus on huomattavasti moniotahoisempi. Suomesta ei tiedetty juuri mitään ja jos jotain tiedettiin, niin se oli ilmastomme kylmyys.

Kävin myös monissa palveluyrityksissä. Kaikki sujui, mutta kyllä kai rehellisesti on tunnustettava, että suomalaista palvelutasoa ei päästy edes lähelle. Organisaatiot olivat erittäin hierarkisia, työntekijöitä oli todella paljon – mutta – he olivat pääsääntöisesti yhden osaamisen ammattilaisia. Suomalaisen ammatillisen osaamisen arvo nousi jälleen mielessäni arvoon arvaamattomaan. Asian näennäinen hoitaminen oli lähes poikkeuksetta ykkösprioriteetti ja aito asiakastyytyväisyys vasta toisella sijalla. Myös vieraiden kielten osaaminen näillä ranskankielisillä alueilla oli olematonta.

Suomalaisten keskimäärin korkea peruskoulutustaso on jo sinänsä tae jostain. Kun sen päälle vielä lisätään hyvä yhdistelmä teoriaa ja käytäntöä, on käsillä aitoa helposti hyödynnettävää osaamista. Se on juuri sellaista osaamista, jota yritykset maailmanlaajuisesti tarvitsevat. Ei ole mikään sattuma, että suomalaisista ammattikorkeakouluista valmistuvat näyttävät työllistyvän tiedekorkeakouluista valmistuvia paremmin. Aitoa osaamista arvostetaan ja aito tekeminen on korkeassa kurssissa. On luonnollisesti selvää, että myös analyyttisiä pohdiskelijoita ja perinteisiä teoreetikkoja tarvitaan. Haaga-Helialla on hanketoiminnan puolelta paljon erinomaisia kokemuksia hankeyhteistyöstä tiedekorkeakoulujen kanssa. Kun Helsingin yliopiston ja Aalto yliopiston terävät aivot laitetaan tekemään asioita haagahelialaisten tekijöiden ja innovaattoreiden kanssa, tulokset ovat usein normaalista tiedetraditiosta poikkeavia – erityisesti sovellettavuuden näkökulmasta. Vaikka usein puhunkin ammatillisen osaamisen puolesta, en mitenkään väheksy tieteen tekemistä – koulutusjärjestelmämme molempia pilareita tarvitaan.

Myönteisyyttä, elämän keveyttä ja vähäisempää pilkutusta me ehkä hiukan tarvitsisimme.

Matkani aikana pohdin useasti, minkälaisiin saavutuksiin Karibiallakin päästäisiin, jos heillä olisi käytössä suomalaista ammattikorkeakouluosaamista. Me voimme sitä osaamista nyt lainsäädännön muututtua viedä, mutta jotain olisi kyllä hyvä myös tuoda. Myönteisyyttä, elämän keveyttä ja vähäisempää pilkutusta me ehkä hiukan tarvitsisimme… Toisaalta menomatkan pistelakot Pariisissa ja matkakohteen eri tapahtumien aikataulullinen summittaisuus kyllä ihan rehellisesti sanoen koettelivat. Ehkä sen pitääkin olla niin, että kylässä on kiva käydä, mutta kotiin on aina kiva tulla. Tulipahan vain mieleen muutama ajatus, mutta laitetaan ne aivojen tuulettamisen piikkiin. Etäisyydellä on kuitenkin kiistatta aina terveellinen vaikutus. Siksi välillä kannattaa lähteä kauas, jotta näkee lähelläolevan entistä selkeämmin.

 

Teemu Kokko, rehtori