Globaalisen murroksen keskellä

Olen viime päivinä suorastaan ahminut Alec Rossin hienon teoksen ”The Industries of the Future” (2016). Kirjoittaja on toiminut vuosia Hillary Clintonin neuvonantajana ja hän käsittelee varsin kansantajuisesti sitä massiivista globaalia murrosta, jota me kaikki parhaillaan elämme.

Kirjan viimeinen kappale tekee yhteenvedon koko problematiikasta ja käsittelee erityisesti sitä, miten valmistamme nuoriamme ja lapsiamme siihen maailmaan, missä yhä enemmän jylläävät viraalisuus, robotit, big data, geeniteknologia, cyber-uhat, algoritmit sekä kaikenlainen ajallinen ja paikallinen rajattomuus. Nämä ovat kysymyksiä, joita joudumme luonnollisesti jatkuvasti pohtimaan Haaga-Heliassa toimintaamme, käytäntöjämme ja opintosisältöjämme suunniteltaessa.

Ross antaa meille muutaman varsin konkreettisen neuvon: 1) Jotta maailmanmenoa voi ymmärtää, sitä pitää nähdä. Omissa ympyröissä pyöriminen ja riskin ylenmääräinen välttely ei vie meitä kohti uusia ulottuvuuksia. Ross puhuu myös eräänlaisesta monikulttuurisesta sujuvuudesta (multicultural fluency), jonka voi pitkälti ymmärtää suvaitsevuutena ja avarakatseisuutena. 2) Henkilökohtaisella tasolla Ross puhuu vahvasti ennakkoluulottomuuden ja omaan asiaan uskomisen puolesta. Lisäksi hän korostaa moniosaamisen (multidisciplinary approach) merkitystä. Siiloissa olo voi hänen mukaansa tulla yksinäiseksi. 3) Uutena osaamisalueena Ross korostaa koodaus- ja ohjelmointiosaamista. Hänen mukaansa tulevaisuuden kielitaito on kaksitahoinen; normaalin – lingvistisen – kielitaidon tukena pitäisi aina olla jonkin ohjelmointikielen hallinta tai vähintäänkin ymmärrys. Ross perustelee tuota ajatusta sillä, että ohjelmointikielen opetteleminen jo sinänsä kouluttaa oppijaa uudentyypppisen ajatteluun sekä analyyttiseen yksinkertaistamiseen.

Rossin näkemykset kannattaa ottaa tosissaan. Mitään vallankumousta ei varmasti ole järkevää tehdä, mutta kyllä maailman teknologinen murros väistämättä ulottuu myös Haaga-Heliaan. Siilojamme on määrätietoisesti purettava ja sisäistä yhteistyötä on edelleenkin tehostettava. Koko ajan ei oppimissisältöjä voida lisätä, joten joudumme tekemään myös poisvalintoja sekä integrointia.

Kirjan luettuani mietin pitkään, onko kehitys hyväksi vai pahaksi. Me kaikki tiedämme lieveilmiöt ja itsekin seuraan usein hiukan huvittuneena älypuhelimiinsa tuijottavia ”face down”-sukupolven edustajia. Mielipiteemme ei kehitystä kuitenkaan muuta, joten parasta on pyrkiä poimimiaan siitä myönteisimmät elementit. Myönteinen kiinnostus on ehkä elämänasenteena ja suhtautumistapana se kitkattomin ja palkitsevin vaihtoehto.

 

Teemu Kokko
rehtori