Korkeakoulupoliittinen keskustelu käy tällä hetkellä kuumana ammattikorkeakoulujen määrärahaleikkausten ympärillä kautta maan. Samaan aikaan tehdään ammattikorkeakoulu-uudistusta, josta monikaan ei ole paljoa kuullut. Leikkausten synnyttämä hätähuuto peittää alleen uudistustyön. Kaavaillut leikkaukset ovat rajuja – tarkoittaako se kehittämistyöstä luopumista ja opetuksen tason laskua?
Teemaan liittyen törmäsin hyvin mielenkiintoiseen amerikkalaiseen tutkimukseen (Elaine El-Khawas, 2011). Tutkimuksessa on selvitetty, miten suuret lamat – 30-luvun lama, II maailmansota, 80-luvun taantuma – vaikuttivat yliopistoihin. Tutkimustuloksissa yllättävää on se, että korkeakoulujen tason laskun sijaan taloudellinen taantuma ja resurssien leikkaukset olivat pidemmällä aikavälillä johtaneet uusiin, ennakoimattomiin vahvuuksiin. Taantuma olikin edellyttänyt korkeakouluilta kykyä sopeutua haasteellisiin tilanteisiin ja tehdä innovatiivia ratkaisuja: pidemmän aikavälin lopputulos olikin ollut positiivinen.
Suomessa tulossa olevat talouden leikkaukset tuovat haasteita koko amk-kenttään. Kun katsomme pidemmälle tulevaisuuteen, voimmeko nähdä siellä entistä vahvemman amk-kentän? Onko niin, että leikkauksilla on poistettu heikompia yksiköitä sekä ei-vetovoimaisia ja ei-työllistäviä koulutusohjelmia. Ovatko leikkaukset pakottaneet myös vahvempia yksiköitä tehostamaan toimintaansa ja etsimään keinoja, joilla esimerkiksi tutkintojen suorittamismäärät on saatu nousuun. Olennainen kysymys kokonaisuuden kannalta onkin, tehdäänkö leikkauksia heikompia osia karsien ja annetaanko korkeakouluille autonomisia mahdollisuuksia tehdä uusia innovatiivisia koulutusohjelmia, saada perusrahoitusta TKI-toimintaan ja hankkia ulkoista korvaavaa rahoitusta mm. koulutusviennillä.
Leikkaukset tekevät kipeää, eikä kukaan niitä toivo. Mutta toivottomuuteen ei ole syytä vaipua, vaan katsoa pidemmälle tulevaisuuteen, jossa meillä on entistä vahvempia ja laadukkaampia ammattikorkeakouluja.
